Talvilevolla

 

Olen viime aikoina toivonut, että voisin mennä talviunille kuin muumi ikään. Käpertyä johonkin pehmeään, lämpimään, hiljaiseen ja turvalliseen paikkaan ja odottaa parempia aikoja. En enää millään jaksaisi elää enää korona-arkea ja ottaa huomioon kaikkea hankalaa, surullista ja kamalaa mitä se on tuonut mukanaan.

En voi enää tanssia ystävieni kanssa, läheisessä kontaktissa ja hengästymisessä on liian suuri tartuntariski.  Saattaa olla, että balettitunneilleni käy kohta samoin, jolloin kaikki säännölliset harrastukseni ovat jääneet pois kalenterista. Elokuviin ja teatteriin vielä pääsisi, mutta alkaa epäilyttää, kannattaako sittenkään. Niin moni ihminen karttaa taas paikkoja, joissa on yhtään väkeä.

Tyhjenevä kalenteri ja vähenevä valo on vaarallinen yhdistelmä. Kaikki aiemmat mielialan selkeät laskut ovat ajoittuneet loppusyksyyn ja talveen, joten siinäkin mielessä lähestytään vuoden haastavinta aikaa. Mielialaan vaikuttaa sekin, että olen nuori nainen ja kerran kuussa olisi hankala olla joka tapauksessa, mutta taipumukseni masentuneisuuteen tarkoittaa sitä, että näistä luonnollisista mielialaoireista tulee voimakkaita minusta itsestäni riippumattomista syistä. Oloni voisi olla parempi ilman pandemiaa ja kaikkia sen lieveilmiöitä. Yritän kuitenkin olla syyttämättä itseäni tästä ja miettimättä, mitä voisi olla tai mitä pitäisi olla.

En ole muumi, joten ajatus konkreettisista talviunista on poissuljettu. Aion kuitenkin sallia itselleni talvilevon. Se tarkoittaa mahdollisimman paljon teetä, unta, tärkeiden ihmisten seuraa ja kaikkea mistä tulee hyvä, turvallinen ja lämmin olo, sekä mahdollisimman vähän vaatimuksia itselleni. Vaatimusten vähentäminen ei tarkoita laiskaksi heittäytymistä, työstä kieltäytymistä ja kaiken lyömistä lekkeriksi vaan sen hyväksymistä, että aina ei tarvitse jaksaa olla se kaikkein fiksuin ja filmaattisin, tehokkain versio itsestään.

Lusikkani ovat olleet vähissä viime aikoina ja joskus on tuntunut siltä, että en pärjää. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että hitto soikoon, kyllä minä pärjään, jos en vaadi itseltäni niin hirveästi koko ajan. Järjestän itseni joka arkiaamu kotoa Siirtolaisuusinstituutille. Olen niin hyvä puoliso, ystävä, tytär ja sisko kuin tällä hetkellä jaksan. Kun eteen tulee pulma, joka ei ratkea omin neuvoin, pyydän siihen apua ja pääsen taas vähän eteenpäin.

Myönnän sinulle, joka tätä luet, että tällä hetkellä en jaksa tehdä kaikkea, mitä haluaisin tehdä ja mihin joku muu ehkä pystyy. Mutta minä olen täällä tämän vaikean ajan keskellä ja teen parhaani. Ehkä tulee aika, jolloin minulla on monta rautaa tulessa, paljon tärkeitä töitä ja isoja vastuita (Tai mitä ikinä sitten haluankin). Haluaisin ajatella, että nyt olen hyvä näin. Että minä pärjään.