Jenkan askel eteen ja taaksepäin - kansantanssijan tarina rakkaudesta lajiin

Olen useamman kerran kirjoittanut tanssista mutta toistaiseksi vain satunnaisten mainintojen muodossa. Nyt kun tanssitreenit ovat taas alkaneet ja päässäni soi jenkka, polkka ja masurkka on aika kirjoittaa enemmän.

Olen siitä harvinainen kansantanssin harrastaja, että en ole aloittanut polvenkorkuisena tanssimalla ja laulamalla Lintu lensi oksalle tanssiyhdistyksen kevätjuhlissa vaan parikymppisenä opiskelijana kurssikaverin suosituksesta. Olen laulanut kansanlauluja koko ikäni ja toki ajatus niiden tahtiin tanssimisesta oli kiehtonut jo pitkään, mutta tanssilattialle uskaltauduin vasta kun kuulin, että kurssikaverini tanssii vastaperustetussa nuorten aikuisten kansantanssiryhmässä. Niinpä eräänä tiistai-iltana avasin nuorisotalon oven ja jäin odottamaan mitä tuleman pitää. 

Nuorisotalon 1970-luvun pölyisessä tunnelmassa tanssi mukavan oloinen porukka. Meitä oli enimillään vajaa kymmenen nuorta naista, oli kansallispukuraitaiset hameet ja supikkaat. Joillain uudet, toisilla jo aikaisemmilla tanssilattioilla kulutetut. Välillä opeteltiin askelikkoja("Polkkaa kiihdyttäen" sanoi monotoninen ääni kaiuttimessa) tai Tanhuvakan aarteita, mutta parasta olivat uudemmat koreografiat Otatus ja Vehtaus. Olin ihastunut. On olemassa jotain näin kaunista ja kiehtovaa, ja minä yhdessä toisten kanssa miten se tehdään!  Aikaa kului ja konserttitalon suurella lavalla tutuksi tulivat niin feresit ja kansallispuvut kuin Suomen ensimmäinen esitystarkoitukseen tehty kansantanssikoreografia Koiviston polskakin. Polkka ja jenkka alkoivat sujua ja jalka nousta siihen tahtiin, että se tuntui jo jossain. Tanssin vaihtoaskeleita kotimatkalla. 

Nuoressa aikuisuudessa on se ominaisuus, että työt, opiskelu ja ihmissuhteet kuljettavat usein ihmisiä eri puolille Suomea ja maailmaa. Niin myös meidän tanssiryhmämme kutistui hiljalleen kun elämä tuli liian monen tanssijan tanssiaskelten tielle. Oma tanssinälkäni oli kasvanut niin suureksi, että jatkaa piti vaikka tuttuja ei enää tanssilattialla näkynytkään. Oli aika tutustua nykyiseen tanssiperheeseeni.

Tapasin joukon sydämellisiä, riehakkaita ja tosi taitavia tanssijoita. Olin tottunut tanssimaan ikäisteni nuorten naisten kanssa ja aloittelevaa tanssijaa ujostutti melkoisesti kun joku miespuolisista uusista tuttavuuksistani otti käsivarresta ja vei tanssimaan. Sitä ennen piti opetella iso määrä uusia askelikkoja lattian reunalla koreografioiden välissä toisten jalkoja vilkuillen. Nopeasti opin myös vaan menemään mukana. Muistan edelleen miltä tuntui ensimmäisiä kertoja seurata jotakuta, joka on tanssinut koko ikänsä ja osaa viedä vaikka toinen ei ihan muistaisi askelia. Huomasin, että täällä  tanssiminen on yhteistyötä, jossa opitaan tekemällä, ei niinkään yksin pähkäilemällä. Ja ne ensimmäiset polskapiirit! Hameenhelmat hulmusivat, vauhti kiihtyi ja joku kiljahti välillä riemusta. 

 Valitettavasti lupaavasti alkanut tanssiurani melkein loppui ennen kuin oli kunnolla alkanutkaan. Olin tanssinut jonkin aikaa uudessa ryhmässäni kun masennus astui tanssilattialle ja esti samalla minua pääsemästä sinne. Sairastuttuani uskoin olevani niin ällöttävä, ruma ja kömpelö, ettei minun kanssani kukaan haluaisi tanssia. Tuijotin kengänkärkiäni syrjässä kun muut tanssivat ja jos joskus päädyinkin lattialle asti, en vahingossakaan katsonut ketään silmiin. Reipas jenkka tai polkka kuulosti korvissani tekopirteältä ja myötä - ja vastapäivä menivät sekaisin surun sumentamissa aivoissani. Ihmisiä, ääniä, ohjeita, kaikkea tuntui olevan liikaa. Halusin vain piiloon.  Yhdet tanssiharjoitukset jäivät väliin, sitten toiset ja kolmannet, kunnes huomasin, etten ole käynyt lähelläkään tanssilattiaa useampaan kuukauteen. 

Europeade 2017, yksi Euroopan suurimmista kansanmuusiikki-ja tanssitapahtumista houkutteli minut onneksi taas tanssimaan. Pelissä oli mahdollisuus esiintyä suuressa ja näyttävässä tanssiteoksessa kolmituhatpäiselle yleisölle kotikaupungissani. Siihen oli päästävä mukaan, joten kysyin alkuvuodesta 2017 tanssinopettajaltani vieläkö ehtisin mukaan Europeade-junaan. Vastaus oli myöntävä, joten vedin taas tanssikengät jalkaan. Paluu tanssilattialle ei ollut helppo, masennus kulki edelleen mukana ja talloi välillä varpailleni. Joskus astuin tanssilattialle kyyneleitä silmissäni ja pelkäsin, että joku huomaa. Mielialalääkkeiden sivuvaikutukset tekivät punaiseksi ja tahmeaksi, mutta silti tanssipari piti kiinni. 

Viidessä vuodessa joukosta mukavia tanssivia ihmisiä on tullut minulle tanssiperhe. Tanssiaskelten lisäksi olen saanut jakaa säveliä, löylyjä, iloja, suruja ja lukuisia esiintymis-ja matkamuistoja. Tanssivat ystäväni ovat kaiken nauramisen ja hauskanpidon lomassa muistuttaneet, että minä kyllä osaan ja pystyn. Että on kivaa, kun minäkin olen mukana tanssimassa. Kesken tanssin hihkaistu kannustus lämmittää mieltäni koko viikon. Näiden ihmisten luo, näiden sävelten ja askelten keskelle minä kuulun.