Tarina huomisen odottamisesta

Hei sinä,

Toivon, ettei tarinani tee sinua liian surulliseksi. Muistuttaisin sinua siitä, että se ei ole vielä loppu. Suuret seikkailut ja onnellinen loppuratkaisu voivat vielä hyvinkin olla edessä.

Kuten kaikki tarinat, tämäkin alkaa alusta. Huhtikuussa 1993 synnyin minä, pieni ja heiveröinen tyttö, puolentoista voipaketin kokoinen. Olin alkujani sairas, mutta sinnittelin ja sain hyvää hoitoa. Kasvaessani selvisi, että kivikkoinen alkutaipale oli jättänyt jälkensä. En oppinut kävelemään eikä puhumaan, kuin vasta kaksosveljeni jälkeen. Niinpä kompastelin jalkoihini ja minun piti usein toistaa mitä olin juuri sanonut. Myöhemmin eksyin helposti koska en erottanut oikeaa ja vasenta toisistaan. Enkä vieläkään osaa esimerkiksi luistella.

Kun menin kouluun, luokkatoverit huomasivat äkkiä, että minussa oli jotain omituista. Heistä oli hauskaa pilkata tapaa, jolla puhuin ja kävelin, koska olin niin herkkä, että tulin siitä helposti surulliseksi ja itkin. Kanssani ei kuitenkaan ollut hauska leikkiä, koska olin hidas ja kömpelö. Polvissani oli usein haavoja, joita terveydenhoitajakin joskus paikkasi. Minut haettiin säännöllisesti kesken koulupäivän eri luokkaan ja pistettiin harjoittelemaan puhumista. Herätin yksinkertaisesti huomiota. ”Hänessä on pakko olla jotain vikaa” muut ajattelivat ja alkoivat kohdella minua juuri niin. En enää saanut olla toisten kanssa ja jäin yksin.

Kasvaessani opin, että olen omituinen, vääränlainen ja ällöttävä, koska muut karttavat minua. Kaikista ilkeistä juoruista, joita minusta selkäni takana kerrottiin, tuli mielessäni totta. Opettaja yritti auttaa, hän puhutteli muita oppilaita yhdessä ja erikseen, soitti vanhemmilleni koulun jälkeen ja kysyi minut nähdessään, olenko löytänyt ystäviä. Mutta kiusanteko jatkui, ja minä jatkon koulunkäyntiä, koska sehän on koululaisen työ. Keksin omat yksinäiset tekemiseni, niistä sai lohtua ainakin koulupäivien ulkopuolella.

Seiskaluokan alkaessa koulurakennus vaihtui, mutta koska pikkukaupungissamme on vain yksi suomenkielinen yläkoulu, kiusaajat tulivat perässä. Kuten nytkin, viihdyin myös yläkoululaisena parhaiten hameissa ja mekoissa ja kiusaajat tarttuivat siihenkin. Kotona sanottiin, että pistä nyt hyvä ihminen farkut jalkaan, mutta en suostunut. Kuljin pitkissä hameissani pitkin seinänvierustoja, pistin taas silmään. Olin kuitenkin tytöksi aika pitkä. Yläkoulun rehtori puhutteli kiusaajia, mutta liian myöhään. Ysiluokka oli jo käyty.

Lukioon päästessäni vaihdoin kaupunkia. Se auttoi ja sain uusia kavereita. Olin kuitenkin jo niin arka, että vahvempien oli helppo nälviä tapaani olla. Suojauduin nälvimiseltä kavereideni seuraan, siten pääsin lukion läpi. Luin uskontoa ja filosofiaa ja haaveilin yliopistosta.

Pääsykokeisiin lukiessani tapasin söpön ranskanopiskelijan, jonka kanssa kävin kiertämässä kampuksella. Kun sitten pääsin läpi kokeesta, kävimme jäätelöllä ja ajoimme samalla sinisellä Helkamalla ympäriinsä. Olin onnellinen, löysin vihdoin jonkun, joka on ihan niin kuin minä! Aikaa kului ja ranskanopiskelijasta tuli puolisoni. Muutimme saman katon alle ja luimme tentteihin vierekkäin sohvalla. Vuosikurssillani yliopistolla oli lisää juuri minunlaisia tyyppejä, muillakin oli hassut vaatteet ja omalaatuinen musiikkimaku. Joka päivä opin jotain uutta jostain Amazonin sademetsän alkuperäiskansasta ja seisoskelin muiden kanssa luentosalien ulkopuolella puimassa luentojen sisältöjä. Oli tupaantuliaisia, pikkujouluja, vappuja, kesäretkiä ja tuntikausia kestäviä lounaita. Oli kuusi hengenheimolaista, osa paljon minua vanhempia, mutta niin älykkäitä ja maailmaa nähneitä! Sydänystävien löytäminen tuntui paremmalta kuin olin kuvitellutkaan.

Toisen opiskeluvuoteni keväällä opinnot alkoivat kuitenkin takkuilla. Uskontotieteen ja folkloristiikan perusopinnot oli tehty valmiiksi ja aineopinnot osoittautuivat yllättävän haastaviksi. Kursseja alkoi jäädä kesken ja jossain vaiheessa huolestuin. Löysin opintopsykologin yhteystiedot ja päätin käydä kysymässä vinkkejä opiskelutekniikoista. Sainkin niitä, mutta eniten opintopsykologi kiinnitti huomiota siihen, että kerroin olevani tosi surullinen ja väsynyt. Saatoin maata koko päivän sohvalla tekemättä mitään, jos olin yksin kotona. Saatoin itkeä ääneen ilman näkyvää syytä. Olin luopunut harrastuksistani, mikään ei tuntunut enää miltään, joten miksi raahautua tekemään mitään. Kurssien suorittaminen jäi, mutta ei siksi, ettenkö olisi osannut opiskella, vaan siksi, että en yksinkertaisesti pystynyt siihen.

Opintopsykologi kysyi olinko tullut ajatelleeksi, että saattaisin olla masentunut. Silloin itkin ja totesin, että vaikka hävettää hirveästi myöntää, hän on oikeassa. Kävimme läpi masennuksen oireita ja sain masennuspisteasteikolla korkean pistemäärän, joka vastasi vaikeaa masennusta. Laitoimme liikkeelle prosessin, jonka lopputuloksena oli masennusdiagnoosi, mielialalääkeresepti ja lähete psykoterapiaan.

Myöhemmin opin, että se hetki, jolloin kaikki on näennäisesti hyvin, on oikeastaan otollinen hetki sairastua. Kun on opiskelupaikka, osa-aikaisia töitä, puoliso, ystäviä ja koti, mieli saa hetken aikaa hengähtää ja pystyy käsittelemään menneisyyden tapahtumia. Kuulin, että suvussani kulkee masennusta ja että omakaan sairastumiseni ei siksi ollut mitenkään yllättävää. Kerroin tämän tarinani juurta jaksaen ja kuulin, että pitkään jatkunut koulukiusaaminen on sen kohteelle oikeasti traumatisoiva kokemus, eikä masennus ole minun vikani vaan luonnollinen reaktio kaikkeen kokemaani nähden.  Hiljalleen, vuosien kuluessa aloin uskoa siihen, että en ole kummallinen, ällöttävä, vääränlainen ja kykenemätön, vaan kiusaajat olivat väärässä. Aloin tanssia, vaikka sen piti olla niitä asioita, joihin en pysty. Olin taas päässyt vähän lähemmäksi sitä kuka oikeasti olen. Löysin keinon tuntea taas innostusta. Aloitin matkan kohti omaa itseäni ja näkyväksi tulemista kuin näkymätön Ninni ikään. Sillä matkalla olen edelleen. 

Valitettavasti välillä on ollut niin huono olla, että matka on melkein katkennut ennen aikojaan. En kuitenkaan ole kuollut, vaikka ajoittain olen ollut niin epätoivoinen, että en ole nähnyt tässä elämässä mitään muuta kuin itkua ja läpitunkematonta pimeää. Lähelläni olevien ihmisten apu ja välittäminen on ollut parasta mahdollista lääkettä. He ovat halanneet kerta toisensa jälkeen ja vakuuttaneet, että kyllä minä pärjään.  He ovat laittaneet minulle teetä ja iltapalaa ja ottaneet sohvalleen nukkumaan, jotta minun ei tarvitse nukkua yksin. He ovat istuneet kanssani lääkärin vastaanotolla ja hakeneet minut aamukolmelta kallion laelta, jotta en hyppää sieltä alas ja tapa itseäni, vaikka olin aivan varma, että sen teen. He ovat irrottaneet köyden kaulani ympäriltä ja lähteneet kanssani psykiatriseen päivystykseen puoliltaöin. He ovat kävelleet kanssani kotiin milloin mistäkin, jotta itsetuhoisten ajatusten kanssa on ollut turvallinen olla. Kiitän sydämestäni näitä hengenpelastajia. Heidän ansiostaan voin nyt katsoa kohti valoa ja olla varma siitä, että en vahingoita enää itseäni, koska olen siihen liian arvokas.

Nykyisin olen kihloissa sen ranskanopiskelijan kanssa. Puolisoni on ollut minulle korvaamaton tuki ja turva hankaluuksieni keskellä. Nytkin kun tuntuu siltä, että mikään ei enää ole varmaa, voin luottaa siihen, että puolisoni on kanssani samalla puolella. Hän hoivasi minua kun en itse siihen pystynyt ja iloitsi kanssani elämän voittamisesta kun valmistuin kaikesta huolimatta yliopistosta.

Maailman parhaan puolison lisäksi olen saanut elämääni maailman parhaita ystäviä. Jotkut ystäväni ottavat tanssilattian reunalla ujona kengänkärkiään tuijottelevaa Paita kädestä ja kutsuvat tanssimaan, vaikka samalla pitää ehkä muistuttaa, että miten sitä tangoa tai masurkkaa tai mitä milloinkin oikein mennään. Toisten ystävieni kanssa olen viettänyt ihania pitkiä sunnuntai-iltapäiviä jutustellen, kissoja silittäen, suklaata syöden ja käsitöitä näpertäen. Olen istunut nuotiolla pimeässä, pelannut ainakin viittä lautapeliä putkeen yhdellä istumalla, juonut loputtomasti teetä, jonkin verran myös viiniä, katsonut elokuvia ja järjestänyt teemajuhlia. Olen saanut auttaa ja ottaa apua vastaan ja ylipäätään olla olemassa yhdessä toisten samanlaisten kanssa.

Poikkeustilanne on heilauttanut mielialaani, mutta aion elellä senkin läpi parhaani mukaan. Jos kaikki olisi mennyt niin kuin piti, asuisin tällä hetkellä Alankomaissa, olisin töissä ja voisin varmasti ihan hyvin. Yritän olla syyttämättä itseäni siitä, että vanhat masentuneet ajatukset ovat nostaneet päätään tässä absurdissa tilanteessa, jossa on paras edetä päivä kerrallaan. Edelleen on päiviä, jolloin itkettää eikä mistään tule mitään, mutta enää en ole epävarma siitä, onko minua huomenna vielä olemassa. Nyt kun kaikki on muuttunut, mielialani tarvitsee edelleen tuekseen lääkettä, aikaa, lempeyttä ja ymmärrystä. Silloin tällöin olen tarvinnut myös virallisempaa keskusteluapua ja onneksi saanut sitä.

Jos sinä joka luit tämän olet tällä hetkellä surullinen ja epävarma siitä onko missään mitään järkeä, toivon, että jaksat odotella huomista.