Tallustellen kaupungissa

Pitkästä aikaa on sellainen olo, että haluaisin kirjoittaa blogiin. Se lienee hyvä merkki, jotain on selvästi loksahtanut paikoilleen. Katsotaan siis mitä syntyy. 

Kirjoitan tätä lapsuudenkodistani Turun keskustaan matkustaneessa punaisessa nojatuolissa istuen. Olo on raukea ja lämmin.  Villasukkiin ja peittoon kääriytyneiden jalkojeni alla on isoäidin  vuosikymmeniä sitten kutoma räsymatto ja lautalattia, jonka päällä on kävellyt kaikenlaisia ihmisiä 83 vuoden ajan. Korkeiden ikkunoiden ja valkoisten puisten ikkunanpokien takana kolea huhtikuun ilta hämärtyy ja vastapäisiin ikkunoihin syttyy valo. Lukulampun lempeä valo valaisee näppäimistön ja ikkunalaudalla uudet viherkasvini kurkottavat uusia vaaleanvihreitä lehtiään kohti aurinkoa joka taas huomenna nousee. Puoliso naputtelee vieressä omiaan. Korvissani soi kaunein ja rauhallisin soittolista pitkään aikaan eikä mielessä liiku muuta kuin mitä kirjoittaisin tähän ja mitä teetä joisin iltapalan kanssa. 

Uusi kotimme on aivan ihana. Olen nauttinut siitä, että saan luoda jotain kaunista ympärilleni ja rakentaa vanhan kerrostalon uumeniin juuri sellaisen kotipesän, jossa on hyvä olla. Olen valikoinut mattoja, kirjahyllyjä, päiväpeitteitä, kasveja, kastelukannuja, lamppuja, naulakoita ja sohvanpäällisiä pitkään ja hartaasti ja tuonut edellisestä kodistamme mukana ne kaikkein rakkaimmat asiat, joiden olemassaolo ja käyttäminen usein tuo minulle hyvää mieltä. Haluaisitteko joskus lukea niistä? 

Tiesin heti nykyisestä kotiovesta sisään astuttuani, että täällä haluan asua. Tuntosarveni tunnistivat kodin heti eikä asiasta ollut enää epäselvyyttä kun kiinteistövälittäjä soitti ja onnitteli uusia vuokralaisia. 

Niin ristiriitaiselta kuin se ehkä kuulostaakin, olen onnistunut tallustelemisessa paremmin täällä kuin edellisessä kodissa kauempana keskustasta ja lähempänä ulkoilureittejä. Sisällä hiljaisessa ja arvokkaassa talossa unohtaa joskus asuvansa vilkkaan autotien varrella ydinkeskustassa. Kotioven takana on keidas, jonne pääsee helposti lepäämään työpäivän jälkeen. Kävelyt keskustaan hakemaan kaakaota kahvilasta ovat minulle tallustelua parhaimmillaan, samoin söpöjen pikkuputiikkien näyteikkunoiden katselu. Kirkontornin ja rakennusten siluetit aurinkoista tai iltaa kohti hämärtyvää taivasta vasten ovat kauniimpia kuin muistinkaan. Luonnolla ja metsillä on toki tervehdyttäviä vaikutuksia, mutta kaupungistakin voi löytää rauhaa. 

Kaupungissa tallustelemisen ydin on mielestäni siinä, että rakentaa tietoisesti elämästään rauhallista ja valitsee sille sopivat puitteet. Vaikka kotitalon ohi ajaa paljon autoja tiuhaan tahtiin, minä voin kävellä hissukseen. Voin tehdä ruokaostokset naapurikorttelin pikkukaupassa, jossa ei ikinä ole ruuhkaa eikä radio soi liian lujalla. Saatoin kaikeksi onneksi asettua asumaan paikkaan joka henkii rauhaa, ajan patinaa ja jatkuvuutta. 

Ajatus siitä, että kotitaloni on selvinnyt sodasta ja nähnyt monen monta ihmiskohtaloa on todella lohdullinen. Mitä siitä jos säilytystilaa on vähänlaisesti, hissi pikkiriikkinen, vintti pelottava ja sähköpistokkeita harvassa? Voin istua leveillä ikkunalaudoilla taivaan värejä katsellen ja luistella lattialla villasukkasillani. Huoneet ovat niin korkeat, että keittiön kaappien päällä voi kasvattaa valtoimenaan ryöppyäviä köynnöksiä. Olohuoneessa on tilaa tanssia. Aamuaurinko paistaa sisään.