Ei niin näkymätön Ninni

Yllätysten ja myllerrysten vuosi 2020 on ehtinyt jo syyskuuhun eikä myllerrykselle näy loppua. Jos tuntosarviini on luottaminen, ainakin Suomen mittapuulla arki on hiljalleen asettumassa uomiinsa, mutta Pain kokoisessa maailmassa tapahtuu edelleen isoja asioita. 

Vuosi 2020 on tehnyt entisestä näkymättömästä lapsesta rytinällä näkyvän. 

Olen työkseni sosiaalinen. Siirtolaisuusinstituutilla näkyy jatkuvasti ihmisiä, joita en ole koskaan tavannut ja esittelenkin itseni uusille ihmisille useamman kerran viikossa. Työyhteisössä on erilaisia ihmisiä, joista osa on etätöissä, osa päivittäin instituutilla ja osa jotain siltä väliltä. Kuuntelen kuulumisia, kerron omista tekemisistäni, jutustelen, tutustun ja verkostoidun.  Pidän yllä kahvipöytäkeskusteluja. Kokoustan Zoomissa viikoittain ja käyn sähköpostikirjeenvaihtoa tutkijoiden kanssa. Työhuoneeni ovi on auki toisten tulla, koska se on instituutilla tapana. Kerran kävi niinkin, että tapasin keittiössä teetä keittäessäni mukavan tyypin ja tuntia myöhemmin skoolasin hänen valmistuneen väitöskirjansa kunniaksi.  Työhuoneessani puran kovaa vauhtia haastattelunauhoja tekstiksi. Välillä istun tehtäväni ääressä kädet korvilla ja silmät kiinni, jotta erotan onko nauhalla äänessä haastateltava 1 vai haastateltava 2 ja mitä kussakin kohtaa oikeastaan sanottiin. 

Myös työpäivien ulkopuolella sisäänpäin kääntyneestä tarkkailijasta on tullut se, joka Changemakerin huppari päällä järjestää, kysyy, soittaa, kirjoittaa sähköpostia, esittelee, luennoi ja  ottaa selvää, kuten arvonsa tunteva paikalliskoordinaattori ainakin. Otan pestiini kuuluvissa edustustehtävissä vastaan Changemakerin toiminnasta kiinnostuneet ihmiset ja lähestyn sähköpostitse tai paperimainoksilla tahoja joiden arvelen tavoittavan ne, jotka haluavat olla vaikuttamassa asioihin verkoston mukana. Reissaan junalla koulutuksiin, suunnitteluviikonloppuihin ja leireille. 

Aika usein mietin, onko minusta tähän kaikkeen. Käytän lähes joka aamu huulipunaa ja ripsiväriä, mutta mietin olenko tarpeeksi kaunis, jotta minut voi ottaa vakavasti. Mietin osaanko olla tarpeeksi supliikki, huoliteltu ja miellyttävä vai vaikutanko vain kummalliselta ja homssuiselta mölliltä joka ei tiedä mitä tekee. Entä voiko kirjallisuutta lukemalla oppia mistään aiheesta sen verran, että siitä kehtaa pitää alustuksen yhtään kenellekään vai pitääkö olla tutkinut jotain vuosia ennen kuin aihetta voi kommentoida ja avata muille? Olenhan varmasti tarpeeksi taitava ja tehtävieni tasalla?

Totuus on kuitenkin se,  että vaikka uudet kokemukset ovat olleet vahvistavia, minä olen pohjimmiltani sama kuin aina ennenkin. Kun ulkona on kylmää ja pimeää, saatan tuntea itseni pieneksi, uupuneeksi ja yksinäiseksi. Joskus haluaisin edelleen mennä hiljaisuuteen piiloon, muuttua näkymättömäksi. Joskus olen surullinen ja arka, juuri se näkymätön Ninni joka kaipaa muistutusta siitä, että kaikki on ihan hyvin ja että Ninni on turvassa. Kaikki tämä näkyvänä oleminen ja ulospäin suuntautuva elämä on minulle vielä uutta.

Kun tulee päiviä jotka vietän pesässäni peiton alla omissa ajatuksissani ja videoita katsellen ja piilossa maailmalta, yritän muistaa, että Ninnikään ei muuttunut näkyväksi yhdessä yössä, ei välttämättä edes kuukaudessa. Yritän muistaa, että minä saan edelleen olla minä.