Myötätuntoharjoituksia

Myötätunto itseäni kohtaan on hankala juttu. Kun on kyse muista ihmisistä olen lähes loputtoman ymmärtäväinen ja myötätuntoinen mutta hankaluuksia tulee eteen kun minun pitäisi osoittaa samaa lempeyttä itselleni. On siis myötätuntoharjoitusten aika.

Heinäkuu muuttui eilen kolean ja sateisen alun jälkeen taas aurinkoiseksi ja lämpimäksi. Vaikka auringonvalo ja lämpö tekevät periaatteessa hyvää, minun oli hankala  päästä nauttimaan kesäisestä tiistaipäivästä. Hyvistä aikeistani huolimatta masennusoireet olivat päässeet hiipimään kimppuuni ja jäin jumiin peiton alle, missä sitten itkin pahaa oloani ääneen. Mikään ei sinäänsä ollut huonosti, mutta mieliala oli äkkiä vajonnut niin alas, että peiton alla itkeminen ja puolison halaaminen jäivät ainoaksi vaihtoehdokseni. Näin jatkui jonkin aikaa, kunnes itku hiipui.

Kun oloni oli kohentunut lähdimme puolison kanssa polkupyörillä käymään läheisessä ulkoilmamuseossa tarkoituksenamme silittää lampaita, juoda teetä ja ylipäätään haukata ulkoilmaa kauniissa ympäristössä. Matka sujui joutuisasti, tuuli hulmutti hameenhelmaa ja kukat kukkivat tienpientareella. Kun saavuimme perille, tallustelimme hiljakseen ympäri museon aluetta. Pehmoiset lampaat vilistivät hassun näköisesti ympäri laidunta yhtenä ryppäänä, lapsia kirmasi kikattaen raparperien ja omenapuiden välissä, aurinko paistoi ja harmonikka soi. Kuitenkin teekupillisen ja suklaakakkupalan ääressä minua alkoi itkettää. Kaiken kesäisen leppoisuuden yllä oli kuin harmaa, jääkylmää vettä ja surua tihkuva sumuverho, jota kukaan muu kuin minä ja puolisoni ei huomannut. Ajattelin itkuisena: "Miten muilla täällä vaikuttaa olevan niin mukavaa kun minä haluaisin vain käpertyä itkemään ensimmäiseen vastaantulevaan piiloon? Ei tässä ole mitään hätää, miksi taas tuntuu tältä? Pitäisi osata arvostaa tätä kaunista paikkaa."  Museoretkemme jäi lyhyeksi. Lähdimme kotiin kun kyyneleet oli saatu kuivattua suurten kirsikkapuiden suojissa. 

Tänään herätessäni ajattelin:" Ei se mitään, jos eilen menikin suunnitelma vähän myttyyn niin tänään voi ainakin lähteä maauimalaan reippailemaan, kuten olen pitkään suunnitellut". Päivän mittaan huomasin kuitenkin, että kurkkuni on ihan pikkuisen kipeä. Normaalioloissa ottaisin kurkkupastillin ja viittaisin kintaalla koko jutulle. Nykyisin maauimalan portilla on kuitenkin kyltti, jossa kielletään uiminen kaikilta joilla on pieniäkään oireita. Tämäkin suunnitelma siis siirtyy ja minä vaihdan reippaan uimisen lennossa kirjan lukemiseen, blogin kirjoittamiseen ja neulomiseen. Ihan vaan varmuuden vuoksi. Kalenterissa on pitkään odotettu kesäleiri tanssiystävien kanssa, enkä halua silloin potea minkäänlaista flunssaa. 

Oloni on kieltämättä vähän epäonnistunut. Täällä olisi tarjolla vaikka minkälaisia kesänviettomahdollisuuksia, mutta minä en osaa tykätä niistä enkä lähteä tekemään niitä "oikeita kesäjuttuja" vaikka aikaakin olisi vaikka kuinka, koska en tällä hetkellä ole töissä tai opiskele. Menevätkö nämä kaikki kauniit kesäpäivät nyt hukkaan? Turha sitten talvella murehtia pimeyttä  kun en kesällä ottanut auringosta iloa irti. 

Toivoisin, että edellä kuvaamani olisi tapahtunut jollekin muulle kuin minulle. Silloin minun olisi helppo sanoa hänelle: " Ei se mitään, masennusoireet eivät välitä ympäristöstä tai olosuhteista. Ne tulevat silloin kun sattuvat tulemaan. Se ei ole sinun vikasi, et ole valinnut niitä." tai " Joskus kurkku voi olla kipeä ihan ilman syytä. Se tuskin on mitään vaarallista ja vaikka olisikin, myöskään sairastuminen ei olisi sinun vikasi. Olet pessyt käsiä ja huolehtinut turvaväleistä ihan tarpeeksi. Maauimala on auki koko kesän, voit ihan hyvin mennä sinne jonain toisena päivänä ja ottaa tänään rauhallisesti. Kesäisiä päiviäkin tulee vielä. Lomaa ei tarvitse suorittaa, vaan voit tehdä sitä mikä tuntuu mukavalta".