Lisää kaipuusta ja ikävästä- Miten sen kanssa voi olla?
Olen pohtinut kaipuuta ja ikävää vähän lisää yksin ja yhdessä. Tässä vielä ajatuksiani tästä ikiaikaisesta teemasta.
Rakkaita ihmisiä ollaan heidän poissa ollessaan kaivattu niin kauan kun ihmisiä on ollut olemassa ja kaivataan varmasti hamaan tulevaisuuteen. Nykyaikana on mahdollista pitää vaivattomasti yhteyttä videopuheluilla ja monenlaisilla viesteillä. Vaikka kirjeiden, sähkeiden ja kalliiden kaukopuheiluiden aika on ohi, kaipuu on edelleen olemassa.
Ihmiset ovat kautta historian joutuneet eroon tärkeistä ihmisistään. Osa vapaaehtoisesti, osa vastentahtoisesti ja osa pakolla. Erossa olemisen kanssa on pärjätty niillä konsteilla mitä kulloinkin on ollut eikä aina ole ollut aikaa tunteilla ja itkeä ikäväänsä. Lapset, työ ja jokapäiväisen arjen pyörittäminen ovat pitäneet lukemattomat ihmiset elämän syrjässä kiinni silloinkin kun olo on ollut vähintäänkin vajavainen, monta kertaa varmasti myös huolen sumentama.
On totta, että ennenkin on pärjätty ja nyt sentään on vaikka mitä viestimiä joiden avulla voi olla rakkaansa kanssa melkein kuin samassa huoneessa. Puolisoni ei poissa ollessaan ole vaarassa. Hän ei ole karkotettuna Siperiaan, vankilassa, rintamalla, rauhanturvaajana tai muutenkaan vaarallisissa töissä. Saan olla varma siitä, että hän tulee sopivan hetken koittaessa yhtenä kappaleena kotiin. Miksi sitten kaipuu ja ikävä on niin hankalaa?
Ikävä voi pahimmillaan raastaa nykyihmisen sydäntä siinä missä esivanhempiemmekin koska rakkaus ei ole muuttunut mihinkään. Rakkauden kääntöpuolena aina ollut ikävä ja kaipuu.
Nykypäivänäkin rakkaan ikävöiminen tuntuu kamalalta ja voin kokemuksesta sanoa, että hammasta purren eteneminen kuin ikävää ei olisikaan ei tee kaipaamisesta yhtään helpompaa, vaan päinvastoin. Siksi minä itken ikävääni silloin kun itkettää. Esivanhempieni aikoinaan tuntema ikävä ei lievity sillä, että minä modernina ihmisenä sinnittelen koska "eihän ennenkään ole mitään ikävää itketty keskellä päivää".
Itkettyäni ikävääni niistän nenäni, pesen kasvoni ja teen sen, mitä seuraavaksi täytyy. Jos se joinain päivinä tarkoittaa työnteon sijaan yhteistä teekupillista ystävän kanssa, halauksia, noutoruokaa ja aikaista nukkumaanmenoa, olkoon niin. Minun perimmäinen tehtäväni on pitää itsestäni huolta ja sen teen, vaikka pitäisi joskus mennä sieltä missä aita on matalin. Olen usein huomannut, mitä itsestään huolehtiminen käytännössä on. Se on ruokaa, vettä, puhtaita vaatteita, puhdas keho, unta ja ulkoilmaa. Kun pitää sinnikkäästi huolta itsestään raastavasta ikävästä huolimatta, voi perustavanlaatuisten asioiden löytymisen jälkeen lähteä etsimään elämäniloa ja merkityksellisiä asioita, jotka auttavat pääsemään yksinäisten aikojen läpi.
Tänä poikkeuksellisena keväänä ikävä on saanut arjessani enemmän tilaa kuin aiemmin, onhan niin moni asia tauolla tai jäädytetty toistaiseksi. Toivon, että kun elämästä tulee normaalimpaa, löydän taas itselleni niitä merkityksellisiä asioita, jotka eivät riipu siitä missä puolisoni milloinkin on. Toivon, että kun asun seuraavan kerran yksin, minulla on puolisolle puhelimessa muutakin kerrottavaa, kuin että on hirveä ikävä. Ehkä olen löytänyt jotain uutta ja mielenkiintoista, joka on ihan vain minun oma juttuni. Minä pärjään ja niin pärjäät sinäkin, joka nyt ikävöit jotakuta. Uskon siihen, ettemme ole koskaan täysin yksin.
Rakkaita ihmisiä ollaan heidän poissa ollessaan kaivattu niin kauan kun ihmisiä on ollut olemassa ja kaivataan varmasti hamaan tulevaisuuteen. Nykyaikana on mahdollista pitää vaivattomasti yhteyttä videopuheluilla ja monenlaisilla viesteillä. Vaikka kirjeiden, sähkeiden ja kalliiden kaukopuheiluiden aika on ohi, kaipuu on edelleen olemassa.
Ihmiset ovat kautta historian joutuneet eroon tärkeistä ihmisistään. Osa vapaaehtoisesti, osa vastentahtoisesti ja osa pakolla. Erossa olemisen kanssa on pärjätty niillä konsteilla mitä kulloinkin on ollut eikä aina ole ollut aikaa tunteilla ja itkeä ikäväänsä. Lapset, työ ja jokapäiväisen arjen pyörittäminen ovat pitäneet lukemattomat ihmiset elämän syrjässä kiinni silloinkin kun olo on ollut vähintäänkin vajavainen, monta kertaa varmasti myös huolen sumentama.
On totta, että ennenkin on pärjätty ja nyt sentään on vaikka mitä viestimiä joiden avulla voi olla rakkaansa kanssa melkein kuin samassa huoneessa. Puolisoni ei poissa ollessaan ole vaarassa. Hän ei ole karkotettuna Siperiaan, vankilassa, rintamalla, rauhanturvaajana tai muutenkaan vaarallisissa töissä. Saan olla varma siitä, että hän tulee sopivan hetken koittaessa yhtenä kappaleena kotiin. Miksi sitten kaipuu ja ikävä on niin hankalaa?
Ikävä voi pahimmillaan raastaa nykyihmisen sydäntä siinä missä esivanhempiemmekin koska rakkaus ei ole muuttunut mihinkään. Rakkauden kääntöpuolena aina ollut ikävä ja kaipuu.
Nykypäivänäkin rakkaan ikävöiminen tuntuu kamalalta ja voin kokemuksesta sanoa, että hammasta purren eteneminen kuin ikävää ei olisikaan ei tee kaipaamisesta yhtään helpompaa, vaan päinvastoin. Siksi minä itken ikävääni silloin kun itkettää. Esivanhempieni aikoinaan tuntema ikävä ei lievity sillä, että minä modernina ihmisenä sinnittelen koska "eihän ennenkään ole mitään ikävää itketty keskellä päivää".
Itkettyäni ikävääni niistän nenäni, pesen kasvoni ja teen sen, mitä seuraavaksi täytyy. Jos se joinain päivinä tarkoittaa työnteon sijaan yhteistä teekupillista ystävän kanssa, halauksia, noutoruokaa ja aikaista nukkumaanmenoa, olkoon niin. Minun perimmäinen tehtäväni on pitää itsestäni huolta ja sen teen, vaikka pitäisi joskus mennä sieltä missä aita on matalin. Olen usein huomannut, mitä itsestään huolehtiminen käytännössä on. Se on ruokaa, vettä, puhtaita vaatteita, puhdas keho, unta ja ulkoilmaa. Kun pitää sinnikkäästi huolta itsestään raastavasta ikävästä huolimatta, voi perustavanlaatuisten asioiden löytymisen jälkeen lähteä etsimään elämäniloa ja merkityksellisiä asioita, jotka auttavat pääsemään yksinäisten aikojen läpi.
Tänä poikkeuksellisena keväänä ikävä on saanut arjessani enemmän tilaa kuin aiemmin, onhan niin moni asia tauolla tai jäädytetty toistaiseksi. Toivon, että kun elämästä tulee normaalimpaa, löydän taas itselleni niitä merkityksellisiä asioita, jotka eivät riipu siitä missä puolisoni milloinkin on. Toivon, että kun asun seuraavan kerran yksin, minulla on puolisolle puhelimessa muutakin kerrottavaa, kuin että on hirveä ikävä. Ehkä olen löytänyt jotain uutta ja mielenkiintoista, joka on ihan vain minun oma juttuni. Minä pärjään ja niin pärjäät sinäkin, joka nyt ikävöit jotakuta. Uskon siihen, ettemme ole koskaan täysin yksin.
Kommentit
Lähetä kommentti